tiistai ja Hachiko.

Koin tänään pitkästä aikaa valtavan emotionaalisen reaktion katsoessani elokuvaa. Kävin vanhempieni luona ja tottumuksen mukaan pamautin telkkarin auki ja Canalin kanavaselailu alkoi. Harvoin sieltä napsahtaa auki juuri alkamassa oleva leffa, eikä viimeistä 15 tai 22 minuuttia parhaillaan pyörivästä pätkästä. Tänään niin kävi. Nimensä (Hachi: A Dog's Tale) puolesta leffa olisi jäänyt katsomatta, mutta kun infoboksissa vilahti ohjaajan nimen kohdalla Lasse Hallström ja pääosissa-listalla Richard Geren nimi, ajattelin antaa elokuvalle mahdollisuuden. Odotusten mukaan luvassa olisi ollut iloinen ja aivoton, ehkä osiltaan hieman pikkuherkkä perhe-elokuva, jossa koira esittää pääosaa ja Gere sulattaa perheen äitien sydämet suklaasilmillään. Juuri sellainen jonka voi huoletta jättää kesken ja lähteä kauppaan, koska loppu olisi kuitenkin todella ennalta arvattava.

Mutta voi herranjestas miten olin väärässä! Elokuva kertoi isännän ja koiran välisestä ainutlaatuisesta suhteesta, luottamuksesta ja vahvasta siteestä. Itkin useampaan otteeseen, ja lopussa todella vuolaasti happea haukkoen. Viimeisen kohtauksen jälkeen ja ennen lopputekstejä ruutuun lätkähti info siitä, miten elokuva perustuu ihan oikeasti tositarinaan. Ja mielettömään sellaiseen!

"Tarinan alkuperäinen koira, Hachikō syntyi maatilalla lähellä kaupunkia paikassa nimeltään Odate, Japanissa 10. marraskuuta 1923. Hachikō tuli joka päivä odottamaan isäntäänsä Shibyan rautatieasemalle. Kun sen isäntä, Tokion yliopiston professori Eisaburo Ueno, kuoli aivoverenvuotoon työpaikallaan toukokuussa 1925, Hachikō palasi Shibuyan rautatieasemalle uskollisesti seuraavana päivänä ja seuraavina yhdeksänä vuotena odottamaan isäntänsä paluuta töistä.

Hachikō annettiin pois, kun isäntä kuoli, mutta pääsi aina pakenemaan ja meni yhä uudelleen hänen vanhalle kotitalolleen. Lopulta Hachikō ilmeisesti ymmärsi, että professori Ueno ei enää asunut talossa. Niin se lähti etsimään isäntäänsä juna-asemalta, jossa oli ollut mukana niin monta kertaa ennenkin. Jokaisena päivänä Hachikō odotti professori Uenon paluuta. Ja jokainen päivä se näki samat ihmiset, näkemättä isäntäänsä.

Hachikō herätti uskollisuudellaan muut matkalaiset. Monet ihmiset, jotka liikkuivat Shibuyan rautatieasemalla olivat nähneet Hachikōn ja professori Uenon yhdessä joka päivä. Ihmiset alkoivat tuoda Hachikōlle herkkuja ja ruokaa, jotta sen ei tarvitsisi olla ja odottaa nälissään. Tätä jatkui yhdeksän vuotta, Hachikō saapui joka päivä juuri ennen junan saapumista asemalle.

Lopulta Hachikōn legendaarisesta uskollisuudesta omistajaansa kohtaan tuli kansainvälinen symboli uskollisuudesta. Hachikō kuoli 8. maaliskuuta 1935. Se löydettiin Shibuyan kadulta. Hachikōn täytettyä ruumista säilytetään Japanin luonnontieteellisessä museossa Uenossa, Tokiossa." (wikipedia.org)

Tietenkin tämä Hollywood-versio sijoittui jenkkeihin ja mukana oli kokoajan dramaattinen tunnelma ja musiikki, sekä kohtaukset oltiin tehty mahdollisimman paljon tunteita herättävä, mutta kyllä se teki ihanan hetkellisen vaikutuksen. Miten aitoa ja ehdotonta voikaan koiran ja sen isännän välinen rakkaus olla? Kohtalaisen herkkänä ihmisenä olisi minulle riittänyt myös täysin fiktiivinen tarina, ja olinkin siinä luulossa jo kyyneleeni vuodattanut.

Ah ja huoh.