On niitä ihmisiä jotka jaksavat ikuisesti avautua siitä, miten haalareissa opiskelijat käyttäytyvät normaalia holtittomammin: sikailevat ja rällästävät niinkuin kaikki olisi sallittua. Niille ihmisille sanon "Entä sitten?". En ole henkilökohtaisesti sitä mieltä että haalarit jalassa saa käyttäytyä kovin pahasti yhteiskunnan normeja vastaan esim. potkia mummoja kadulla, mutta musta on hienoa että niihin kun pukeutuu, heittää samalla osan estoistaan nurkkaan sen pienen hetken, yhden illan, tai vapun tapauksessa lähes viikon ajaksi. Silloin osaa pitää aidosti hauskaa. Olla osa suurempaa joukkoa, tuntea yhteenkuuluvuutta, olla mukana luomassa yhteisöllisyyden tuntua. Itselleni ainakin ne ovat hirmu suuri ja tärkeä osa identiteettiäni opiskelijana, joskus vähän liikaakin hulluttelevana sellaisena.
Odotin omiani enemmän kuin itse opiskelun alkua. Ne napsahtivat kainaloon päivää ennen approa pari vuotta sitten ja sinä samaisena päivänä piti työpaikan takahuoneessa liimailla merkkejä kiinni että ne sai heti kastettua samaisen illan haalarikemuissa. Sinä iltana olin vihdoin oikea opiskelija.
Olen hankkinut monia t-paitoja vain ajatuksella "Tää menee hyvin mun haalareiden kanssa". Ostanut myös merkkejä niihin vain sillä perusteella että niiden takana oleva idea on saanut hymähtämään. Myös särmäreitä on kulunut (lue: kadonnut) useampi pari. Jos alan laskea kuinka paljon olen rahaa moiseen syytänyt, siitä tulee vaan paha mieli. Ja siksi en aio, koska rakastan, luit täysin oikein, rakastan haalareitani, enkä suo niiden aiheuttavan minkäänlaista ikävää ajatusta. Nautin edelleen jokaisesta tilaisuudesta kun saan ne kiskaista jalkaan. Vaikka eihän kovinkaan moni kolmannen vuoden opiskelija enää niitä kaapistaan kaiva muulloin kuin korkeintaan vappuna.
Ehdotonta plussaa on myös, että ne päällä ei tarvitse kokoajan miettiä mihin istua: oli se sitten kurainen penkki tai luentosalin hikinen penkki (Appron 2009 jälkeinen aamuluento klo 08.30 in memoriam) sillä niidenhän on tarkoitus likaantua opiskeluvuosien saatossa. Isoveljeni taannoin naureskeli että haalareissa liukas, kiiltävä kangas on näppärin koska siltä saa helposti pyyhittyä oksennuksen pois jos käy vahinko juhlinnan tuoksinnassa. Kahdessa vuodessa omieni päälle ei ole luikahtanut oksennusta, onneksi, ei omaa eikä muiden.
Siispä tuossa ne taas odottavat, tuolin selkänojalla roikkuen. Odottavat torstaita ja sitä hetkeä kun niihin hyppää Lotta, se jälleen hetkellisesti astetta estottomampi opiskelijanketku.
