Huutoja blogihaudan takaa

Laiska ja saamaton. Siinäpä kaksi mojovaa adjektiivia kuvaamaan allekirjoittanutta bloggaajana. Jotenkin sitä unohtaa niin helposti, että tätä ajatustenpurkupalstaa käy joku ahkerasti kurkkimassa ja jo haluaisi uuden tavaran iskevän tuulettimeen. Tauko johtuu sen lisäksi siitä että olen edellämainitun laiska ja saamaton myös siitä että olen ollut opiskeluiden ja kouluhommien tiukassa otteessa viimeiset puolitoista kuukautta. Siinä ajassa ehti blogikin täyttää pyöreitä: Eli suoran ja kulmikkaan 1. Voi jukopliuta! Vaikka välillä into laskee ja sitten taas hetkeksi kirvoittuu niin on monella tavalla kivaa ajatella että olen osannut ylläpitää jotain jatkuvaa hommaa jo niinkin kauan (Pöytälaatikot täynnä päiväkirjoja joita on jaksanut kirjoittaa maksimissaan viikon ajan). Ja että tätä oikeesti joku lukeekin! Eli onnea onnea mulle sitten vaan!

Uskokaa tai älkää, nyt ollaan tultu siihen pisteeseen että jopa mä olen saanut ensimmäisen blogihaasteen. Ja nyt ihan ja vain sen kunniaksi vastaankin siihen! Eli kiitokset menee Anskille, ihanaiselle odottavalle äidille.

Nyt täytyy siis tehdä seuraavaa:

1. Kiittää tunnustuksen antajaa linkittämällä hänen bloginsa postaukseesi.

2. Kirjoittaa 7 faktaa itsestäsi. 

3. Lahjoittaa tämä tunnustus 15 bloggaajalle. (Ts niin monelle kuin tietää.)

 

 

1. Laitan ketsuppia maksalaatikon päälle. Tiedän että muutkin tekee niin, mutta silti tää jaksaa hämmentää joitain ihmisiä.

2. Katson elokuvia paljon. Tää tarkoittaa sitä että 8-10 elokuvaa viikossa on mulle ihan normaalia, ja niinä viikkoina kun olen esim kipeä, määrä saattaa tuplaantua.

3. En pysty edelleenkään nyppimään kulmakarvoja ilman että silmät vuotaa ihan sikana.

4. Olen aina verrannut kaikenlaisia koetuloksiani muiden tuloksiin, enkä ole päässyt tavasta eroon edes nyt niin sanottuna aikuisena yliopistossa.

5. Nautin salaa jos joku mokaa. 

6. Petyn aina sydänjuuria myöden jos joku ihanainen julkisuudenhenkilö (miespuolinen) menee naimisiin, sillä sehän on sitten ihan suoraan multa pois! 

7. Ikeassa ostoksilla kuljen ensimmäisten alakerran tilpehööriosastojen läpi ja kerään kärryn täyteen purnukkaa ja putelia, lastaa ja lautaa. Piheys iskee poikkeuksetta aina viimeistään kodintekstiiliosastolla jolloin alan jemmaamaan kärryihin kipattuja tavaroita tyynykasojen alle ja verhotankojen väliin. Omatunto kolkuttaa viimeistään silloin kun saapuu kassalle ja hihnalle nostaa sen yhden paistinpannun ja säilyketölkinavaajan. Eli terkkuja sinne Sannalle ja Oonalle Ikeaan vaan!

 

Mä en usko että ketään tätä seuraavista haluaa haastetta itselleen, mutta yleisesti tästä vaan kaikille teille joiden mielestä tämä olisi kiva kirjoittaa itsestänne: Anna mennä vaan! Sut on haastettu!

 

 

Dreaming away.

kuvat pinterest.com

They see me rollin', they hatin'.

Lokakuun suurin opiskelijatapahtuma on kulman (lue: kahden yön) takana ja koska allekirjoittanut odottaa Tampereelle lähtöä kuin kuuta nousevaa, päätti hän kirjoittaa haalareistaan.

On niitä ihmisiä jotka jaksavat ikuisesti avautua siitä, miten haalareissa opiskelijat käyttäytyvät normaalia holtittomammin: sikailevat ja rällästävät niinkuin kaikki olisi sallittua. Niille ihmisille sanon "Entä sitten?". En ole henkilökohtaisesti sitä mieltä että haalarit jalassa saa käyttäytyä kovin pahasti yhteiskunnan normeja vastaan esim. potkia mummoja kadulla, mutta musta on hienoa että niihin kun pukeutuu, heittää samalla osan estoistaan nurkkaan sen pienen hetken, yhden illan, tai vapun tapauksessa lähes viikon ajaksi. Silloin osaa pitää aidosti hauskaa. Olla osa suurempaa joukkoa, tuntea yhteenkuuluvuutta, olla mukana luomassa yhteisöllisyyden tuntua. Itselleni ainakin ne ovat hirmu suuri ja tärkeä osa identiteettiäni opiskelijana, joskus vähän liikaakin hulluttelevana sellaisena. 

 Odotin omiani enemmän kuin itse opiskelun alkua. Ne napsahtivat kainaloon päivää ennen approa pari vuotta sitten ja sinä samaisena päivänä piti työpaikan takahuoneessa liimailla merkkejä kiinni että ne sai heti kastettua samaisen illan haalarikemuissa. Sinä iltana olin vihdoin oikea opiskelija. 

Olen hankkinut monia t-paitoja vain ajatuksella "Tää menee hyvin mun haalareiden kanssa". Ostanut myös merkkejä niihin vain sillä perusteella että niiden takana oleva idea on saanut hymähtämään. Myös särmäreitä on kulunut (lue: kadonnut) useampi pari. Jos alan laskea kuinka paljon olen rahaa moiseen syytänyt, siitä tulee vaan paha mieli. Ja siksi en aio, koska rakastan, luit täysin oikein, rakastan haalareitani, enkä suo niiden aiheuttavan minkäänlaista ikävää ajatusta. Nautin edelleen jokaisesta tilaisuudesta kun saan ne kiskaista jalkaan. Vaikka eihän kovinkaan moni kolmannen vuoden opiskelija enää niitä kaapistaan kaiva muulloin kuin korkeintaan vappuna.

Ehdotonta plussaa on myös, että ne päällä ei tarvitse kokoajan miettiä mihin istua: oli se sitten kurainen penkki tai luentosalin hikinen penkki (Appron 2009 jälkeinen aamuluento klo 08.30 in memoriam) sillä niidenhän on tarkoitus likaantua opiskeluvuosien saatossa. Isoveljeni taannoin naureskeli että haalareissa liukas, kiiltävä kangas on näppärin koska siltä saa helposti pyyhittyä oksennuksen pois jos käy vahinko juhlinnan tuoksinnassa. Kahdessa vuodessa omieni päälle ei ole luikahtanut oksennusta, onneksi, ei omaa eikä muiden.

Siispä tuossa ne taas odottavat, tuolin selkänojalla roikkuen. Odottavat torstaita ja sitä hetkeä kun niihin hyppää Lotta, se jälleen hetkellisesti astetta estottomampi opiskelijanketku.

Pohdintoja siitä suuresta siirappisesta.

Arkipäiväinen jutustelu ystävän kanssa johti tänään pohdintaan parisuhteesta. Keskustelu sivusi omien vanhempienne avioliittoja ja sitä mikä teki ja edelleen tekee niistä vuosikymmeniä kestäviä. Miten meidän vanhempamme tapasivat ollessaan saman ikäisiä kuin me nyt, ja kuinka siitä jo parin vuoden jälkeen tanssittiin häitä. Siirryimme keskustelussa edelleen muka syvällisemmille tasoille ja aloimme miettiä miten rakkaus muuttaa muotoaan. Millaista se on kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen? Entä millä tasolla se on kun ja jos tanssitaan kultahäitä? Voiko silloin sitä kahden ihmisen välistä suhdetta kentän reunalta seuraava tietää ollaanko suhteessa onnellisia? Entä onko sellaista asiaa edes sopivaa pohtia? Mitä se sellainen satujen palava rakkaus edes on!

Molempien, minun ja ystäväni, mieliin pulpahti luonnollisesti ajatus siitä että kiirehän tässä jo alkaa tulla. Kohta me olemme yksiä niistä, jotka ovat ikuisia ystävien häissä sinkkupöydän äärellä istuvia vanhoja piikoja joista puhutaan tyyliin "No toi Lotta on tollanen ikisinkku!" tai"Toi meidän Lotta se vaan kreisibailaa!"

Mitenköhän sellainen oikea ja toimiva parisuhde sitten on löydettävissä kun takana ei ole edes yhtään väärää tai sellaista joka ei toimi, ei siis parisuhteita lainkaan. Vaikka ollaan jo tässä iässä! Toki ajatkin ovat muuttuneet. Nykyään ajatusmaailmalta vaaditaan enemmän, niin yksilöltä suorittajana kuin kumppaniltakin. Vaaditaan täydellisyyttä. Ajatellaan että kun on tähänkin asti yksin oltu niin miksi nyt sitten kelpuuttaa joku joka ei täytä jokaista ruutua pitkältä vaatimusten listalta. 

Mutta ei meitäkään, jotka ovat niin sanotusti "sinkkuilleet" (Onpa muuten aivan hirveä sana) koko elämämme, päästetä helpolla edes kaveriemme silmissä. Muistan edelleen kuin eilisen kun kuulin lauseen "Mut tuskin siitä teidän jutusta ois tullu mitään, koska **** on sellanen parisuhdeihminen ja sä se meidän bilettäjä". Mistä sitä tietää vaikka olisin kuinka pirun hyvä parisuhdeihminen, kun ei ole koskaan sellaista mahdollisuutta suotu kohdalle. 

Ehkä hetket ovat käsillä, jolloin on aika vetää listalta yli muuta turha kohta, avata silmät ja antaa muutama virhe anteeksi. Sillä god knows, eihän tässä itsekään täydellisiä olla, 'päinvastoin. Sillä jos nyt ei oteta tilaisuuksista vaari, oteta hyppyjä tuntemattomaan ja levitetä kaikkia kortteja pöydälle, voi peli olla pian menetetty. Sitten huomataankin kolmenkymmenen vuoden kuluttua miten istutaan yksin sunnuntai-iltana sohvalla katsoen Unelmien poikamiehen seitsemättäkymmenettä tuotantokautta. Tai no ei ihan yksin: Seurana noin viisitoista kissaa ja hiuksissa pinttynyt kissanpissan tuoksu. Silloin sitä miesystävää on turha vikitellä edes kesäisiltä bussipysäkeiltä tai Alkon jonosta.

Kaikki kuvat http://weheartit.com