En tiedä moniko naispuolinen voi sanoa
rakastavansa Jackassia, Wildboyzia, Viva la Bam!ia, tai Dirty Sanchezia ja silti vakuuttaa kaikille olevansa herkkä runotyttö joka nauttii kauniista asioista, ruusuisista ja vaaleanpunaisista. Ei varmasti kovinkaan moni, enkä minä edes yritä. Pissakakkahuumorille kippurassa höröttely, toisten kivulle iloisesti kikattelu ja idioottimaisille tempuille räkäisesti nauraminen tekevät minusta kaikkea muuta kun siihen klassiseen prinsessamuottiin sopivan nuoren naisen.
Katsoin krapulaisen sunnuntaipäiväni iloksi
Jackass 3D:n ylijäämäotoksista kootun
Jackass 3.5:n ja olin jälleen haltioissani. Onnea on se hetki, kun huomaat nauravasi yksin ääneen niin kunnolla, että silmäkulmat kostuvat ja poskilihakset kramppaavat. Sillä kyllähän kaikki sen tietävät, että leffoissa ja sarjoissa hauskat kohdat tuntuvat aina hauskemmilta elokuvateatterissa tai kotisohvalla kaverin kanssa kuin yksinään.
Mikä noissa pojissa sitten päällimmäisenä viehättää? Aika vahvana ykkösenä ainakin itsellä on hellyydentunne joka iskee takaraivoon kun aikuiset äijät käyttäytyvät kuin pikkupojat. Ja ok, myönnettäköön, onhan n. puolet niistä myös aika kivannäköisiä. Eikä edes Chris Pontiuksen kikkelileikit tai Weemanin kivekset saa aikaan sitä
hyi vittu miten vulgaaria-reaktiota mikä mahdollisesti pamahtaisi naisellisimmilla tytöillä päälle.
Näistä edellämainituista syistä olin aidosti vähän surullinen tänään kun luin yhden Jackass-pojista kuolleen: 34-vuotias hulvaton Ryan Dunn menehtyi viime yönä autokolarissa. What a sad, sad day this is. Siinä meni kirjallisesti
puihin jälleen yksi aviomiesehdokas. Voi, Ryan!
 |
| buh-bye. |
