They see me rollin', they hatin'.

Lokakuun suurin opiskelijatapahtuma on kulman (lue: kahden yön) takana ja koska allekirjoittanut odottaa Tampereelle lähtöä kuin kuuta nousevaa, päätti hän kirjoittaa haalareistaan.

On niitä ihmisiä jotka jaksavat ikuisesti avautua siitä, miten haalareissa opiskelijat käyttäytyvät normaalia holtittomammin: sikailevat ja rällästävät niinkuin kaikki olisi sallittua. Niille ihmisille sanon "Entä sitten?". En ole henkilökohtaisesti sitä mieltä että haalarit jalassa saa käyttäytyä kovin pahasti yhteiskunnan normeja vastaan esim. potkia mummoja kadulla, mutta musta on hienoa että niihin kun pukeutuu, heittää samalla osan estoistaan nurkkaan sen pienen hetken, yhden illan, tai vapun tapauksessa lähes viikon ajaksi. Silloin osaa pitää aidosti hauskaa. Olla osa suurempaa joukkoa, tuntea yhteenkuuluvuutta, olla mukana luomassa yhteisöllisyyden tuntua. Itselleni ainakin ne ovat hirmu suuri ja tärkeä osa identiteettiäni opiskelijana, joskus vähän liikaakin hulluttelevana sellaisena. 

 Odotin omiani enemmän kuin itse opiskelun alkua. Ne napsahtivat kainaloon päivää ennen approa pari vuotta sitten ja sinä samaisena päivänä piti työpaikan takahuoneessa liimailla merkkejä kiinni että ne sai heti kastettua samaisen illan haalarikemuissa. Sinä iltana olin vihdoin oikea opiskelija. 

Olen hankkinut monia t-paitoja vain ajatuksella "Tää menee hyvin mun haalareiden kanssa". Ostanut myös merkkejä niihin vain sillä perusteella että niiden takana oleva idea on saanut hymähtämään. Myös särmäreitä on kulunut (lue: kadonnut) useampi pari. Jos alan laskea kuinka paljon olen rahaa moiseen syytänyt, siitä tulee vaan paha mieli. Ja siksi en aio, koska rakastan, luit täysin oikein, rakastan haalareitani, enkä suo niiden aiheuttavan minkäänlaista ikävää ajatusta. Nautin edelleen jokaisesta tilaisuudesta kun saan ne kiskaista jalkaan. Vaikka eihän kovinkaan moni kolmannen vuoden opiskelija enää niitä kaapistaan kaiva muulloin kuin korkeintaan vappuna.

Ehdotonta plussaa on myös, että ne päällä ei tarvitse kokoajan miettiä mihin istua: oli se sitten kurainen penkki tai luentosalin hikinen penkki (Appron 2009 jälkeinen aamuluento klo 08.30 in memoriam) sillä niidenhän on tarkoitus likaantua opiskeluvuosien saatossa. Isoveljeni taannoin naureskeli että haalareissa liukas, kiiltävä kangas on näppärin koska siltä saa helposti pyyhittyä oksennuksen pois jos käy vahinko juhlinnan tuoksinnassa. Kahdessa vuodessa omieni päälle ei ole luikahtanut oksennusta, onneksi, ei omaa eikä muiden.

Siispä tuossa ne taas odottavat, tuolin selkänojalla roikkuen. Odottavat torstaita ja sitä hetkeä kun niihin hyppää Lotta, se jälleen hetkellisesti astetta estottomampi opiskelijanketku.

kakkahuumoria ja kyyneleitä

En tiedä moniko naispuolinen voi sanoa rakastavansa Jackassia, Wildboyzia, Viva la Bam!ia, tai Dirty Sanchezia ja silti vakuuttaa kaikille olevansa herkkä runotyttö joka nauttii kauniista asioista, ruusuisista ja vaaleanpunaisista. Ei varmasti kovinkaan moni, enkä minä edes yritä. Pissakakkahuumorille kippurassa höröttely, toisten kivulle iloisesti kikattelu ja idioottimaisille tempuille räkäisesti nauraminen tekevät minusta kaikkea muuta kun siihen klassiseen prinsessamuottiin sopivan nuoren naisen.

Katsoin krapulaisen sunnuntaipäiväni iloksi Jackass 3D:n ylijäämäotoksista kootun Jackass 3.5:n ja olin jälleen haltioissani. Onnea on se hetki, kun huomaat nauravasi yksin ääneen niin kunnolla, että silmäkulmat kostuvat ja poskilihakset kramppaavat. Sillä kyllähän kaikki sen tietävät, että leffoissa ja sarjoissa hauskat kohdat tuntuvat aina hauskemmilta elokuvateatterissa tai kotisohvalla kaverin kanssa kuin yksinään.

Mikä noissa pojissa sitten päällimmäisenä viehättää? Aika vahvana ykkösenä ainakin itsellä on hellyydentunne joka iskee takaraivoon kun aikuiset äijät käyttäytyvät kuin pikkupojat. Ja ok, myönnettäköön, onhan n. puolet niistä myös aika kivannäköisiä. Eikä edes Chris Pontiuksen kikkelileikit tai Weemanin kivekset saa aikaan sitä hyi vittu miten vulgaaria-reaktiota mikä mahdollisesti pamahtaisi naisellisimmilla tytöillä päälle.



Näistä edellämainituista syistä olin aidosti vähän surullinen tänään kun luin yhden Jackass-pojista kuolleen: 34-vuotias hulvaton Ryan Dunn menehtyi viime yönä autokolarissa. What a sad, sad day this is. Siinä meni kirjallisesti puihin jälleen yksi aviomiesehdokas. Voi, Ryan!

buh-bye.

Babaria juottamassa.

Niinkuin miljoonat tyttäret ja äidit ympäri maailmaa sekoavat Robert Pattinsonista, niin sekoan minäkin. Sekoaminen oli jo siinä pisteessä että 22-vuotiaalla yliopisto-opiskelijalla oli Robsun kuva taustakuvana puhelimessaan. Asia joka on verrattavissa Brad Pittin julisteilla vuorattuun makkariin vanhoina fanaattisina teiniaikoina. Muistatte kai, sellaisilla jotka taiteltiin auki Demin ja Suosikin keskiaukeamilta ja liimattiin tapettiin sinitarralla (jonka käytöstä äiti oli todella tyytyväinen kun näki rasvatahrat tapetissa). Toivottavasti myös Pattinsonin vetovoima katoaa, niinkuin julisteiden väri haalistuu, tai menettää edes osan hohdostaan ja viehätyksestään ajan kuluessa. Tässähän pitäisi osata jo aikuistua.

Ensimmäisen Twilight elokuvan jälkeen ei ole Edwardin roolikaan sytyttänyt ja Remember Me oli suuri pettymys niin Pattinsonin kuin koko elokuvakokonaisuuden osalta. Onneksi eilen katsomani Water for Elephants oli elokuvana hyvä, koskettava ja hauskakin, vaikka Pattinsonin esittämän Jacobin roolin olisi voinut tehdä kuka vain. Mielellään joku enemmän Puolalaisen näköinen. 

Rakastan elokuvia jotka sijoittuvat vuosikymmeniin 1900-luvun alkupuoliskolta ja Water for Elephants toi 1930-luvulle oman pienen twistinsä: sirkuksen. Kuvauksellisesti kaunis ja lavastuksellisesti onnistunut elokuva toi tyydytyksen hetkelliseen aikamatkailun janoon ja sivurooleihin pelatut hauskat näyttelijäsuoritukset kevensivät osaltaan elokuvan kokonaisvaltaista raskasta tunnelmaa. Elokuvan norsu Rosie oli valloittava, ja kun sitä kohdeltiin kaltoin, kirposi kyyneleet allekirjoittaneen silmäkulmiin. Olenko ainoa joka ei elokuvissa kestä jos eläimiä kuolee tai niille tehdään pahaa? "Hitot siitä jos noita sotilaita kuolee mutta noi hevoset!"

Elokuvan pahista esitti Christoph Waltz. Ilkeä, häijy ja todella lyötävän oloinen paskiainen. Yksi niistä näyttelijöistä jotka esittävät aina pahista. Yksi niistä jotka pistävät aina miettimään että ovatko he ihmisinä oikeassakin elämässä niin pahoja kuin rooleissaan. Roolisuoritus oli kovin samanlainen kuin Inglorious Basterdsissa, aikakausikin sopi suunnilleen kohdilleen, vain saappaat ja pussihousuinen univormu puuttuivat. Kyllä siinä luonteen paskuudessa voi olla jotain perää...

Kokonaisuudessaan siis ihan kiva elokuva, mukaanlukien yksi kappale laimeimpia rakastelukohtauksia ikinä. Mahtoikohan johtua siitä että Reese Witherspoonia ällötti tehdä kohtaus Pattinsonin kanssa koska pojalla "oli flunssa".... Puheet Pattinsonin näyttelijätaidoista syrjään heittäen: Ei ketään voi ällöttää seksikohtauksen teko hänen kanssaan! Kerrassaan pöyristyttävää! Olisi puumana vain kiherrellyt onnesta mokoma. 

Nyt voisin ottaa katselmukseen Pattinsonin roolin Salvador Dalina elokuvassa Little Ashes. Antaa vielä mahdollisuuden niille näyttelijän taidoille. IMDB:n kuvien perusteella roolin vakavasti ottaminen on vaakalaudalla heti alkuunsa: Dalin viikset ja Robert Pattinsonin naama... I have no words.

"Hei mitä tehään?" "No leikitääks barbeilla?"

Olin pienenä hyvin poikatyttömäinen tiettyyn ikään asti. Isoveli oli idoli, jonka jokaista liikettä piti matkia, jonka vanhaa Turtles-autoa ja loppuuntaisteltuja figuureja käytettiin omiin leikkeihin isoveljen siirtyessä isojen poikien harrastuksiin (Lue: Saadessaan joululahjaksi Nintendo kasibittisen ja telkkarin) ja jonka mukaan piti päästä kun hän lähti kavereidensa kanssa pulkkamäkeen tai luistelemaan. Äidin tarinoiden mukaan yritin luonnollisesti myös pissata muutamaan otteeseen kuin poika, reteesti seisovalteen. Kun äiti väsyneenä siivoili pikku-Lotan pissaa vessan lattialta ja yritti vakuuttaa etteivät tytöt voi pissata seisovaltaan koska tytöillä ei ole pippeleitä, tyrmäsi pellavapäinen pikkutyttö äidin tokaisemalla että "Kyllähän niitä pippeleitä voi kaupasta ostaa!" En tiedä tarkalleen missä vaiheessa tajusin ettei vähittäiskauppa toimi aivan noin, taivuin tytön rooliin ja sukupuolisidonnaiset leikit alkoivat kiinnostaa, joiden mukana edellämainittu Turtles-autokin muuntautui barbien kulkuneuvoksi.

Iän karttuessa jäi auto leikeistä pois ja barbitkin alkoivat leikeissä elää "oikeaa aikuisten elämää": arkea ja juhlia, riitoja ja vauvantekohommia. Luonnollisesti lapsi elää itseään kiinnostavia ilmiöitä leikin kautta, kunnes kasvaa vähän lisää ja alkaa elämään niitä oikeassa elämässään.

Mariel Clayton ei halua että ihmiset aikuisinakaan unohtavat näiden ulkonäöltään yhteiskunnan normit täyttävien nukkien ja niillä leikittyjen leikkien vaikutusta lapsen kasvuun.

 Kanadalainen itseoppinut valokuvaaja työskenteli matkailuvalokuvaajana, kunnes törmäsi Japanilaisessa pikkuliikkeessä pienoismalleista luotuihin maailmoihin. Hän keksi alkaa tehdä kantaaottavaa taidetta barbinukeilla ja tutkia niiden yhteiskunnallista vaikutusta mustan huumorin avulla. Tämä kaikki kumposi hänen vihastaan näitä Mattelin luomia, ihannenaista stereotypioivia nukkeja kohtaan.

 

Tästä tulee ehdottomasti mieleen Real Housewives.

Party up!

 Rajuja, härskejä, eikä todellakaan mitään pikkutyttöjen taidetta. Omasta mielestäni aivan mahtavia! Henkilökohtaisena suosikkina allaoleva. Montako kertaa itsekin sitä pikkutyttönä mietti koko perheen voimalla saunassa istuneena että "Miksei Kenillä ole kikkeliä?" (Tässä postauksessa on muuten laittoman paljon miehen vehkeisiin viittaavia pikkusöpöjä sanoja...)

Itse en omaa ajatusmaailmaani niin feministiseksi luokittele kuin Clayton, mutta näillä kuvilla mielestäni osutaan juuri sinne oikeaan arkaan paikkaan. Hänen kotisivuillaan on myös muutamia visuaalisesti erityisen kauniita valokuvia, joiden pohjalla ei ensimmäisenä ole kantaaottavuus. Kertakaikkiaan taitava nainen!

Oma maailmani ei järky, isoveli on edelleen idoli ja omia barbileikkejä voisin mieluusti muistella katsoessani jotain hänen ottamaansa valokuvaa olohuoneeni seinällä.

Ps. Sana "nukke" on pirun vaikea taivuttaa!

Kuvat: Mariel Clayton