Babaria juottamassa.

Niinkuin miljoonat tyttäret ja äidit ympäri maailmaa sekoavat Robert Pattinsonista, niin sekoan minäkin. Sekoaminen oli jo siinä pisteessä että 22-vuotiaalla yliopisto-opiskelijalla oli Robsun kuva taustakuvana puhelimessaan. Asia joka on verrattavissa Brad Pittin julisteilla vuorattuun makkariin vanhoina fanaattisina teiniaikoina. Muistatte kai, sellaisilla jotka taiteltiin auki Demin ja Suosikin keskiaukeamilta ja liimattiin tapettiin sinitarralla (jonka käytöstä äiti oli todella tyytyväinen kun näki rasvatahrat tapetissa). Toivottavasti myös Pattinsonin vetovoima katoaa, niinkuin julisteiden väri haalistuu, tai menettää edes osan hohdostaan ja viehätyksestään ajan kuluessa. Tässähän pitäisi osata jo aikuistua.

Ensimmäisen Twilight elokuvan jälkeen ei ole Edwardin roolikaan sytyttänyt ja Remember Me oli suuri pettymys niin Pattinsonin kuin koko elokuvakokonaisuuden osalta. Onneksi eilen katsomani Water for Elephants oli elokuvana hyvä, koskettava ja hauskakin, vaikka Pattinsonin esittämän Jacobin roolin olisi voinut tehdä kuka vain. Mielellään joku enemmän Puolalaisen näköinen. 

Rakastan elokuvia jotka sijoittuvat vuosikymmeniin 1900-luvun alkupuoliskolta ja Water for Elephants toi 1930-luvulle oman pienen twistinsä: sirkuksen. Kuvauksellisesti kaunis ja lavastuksellisesti onnistunut elokuva toi tyydytyksen hetkelliseen aikamatkailun janoon ja sivurooleihin pelatut hauskat näyttelijäsuoritukset kevensivät osaltaan elokuvan kokonaisvaltaista raskasta tunnelmaa. Elokuvan norsu Rosie oli valloittava, ja kun sitä kohdeltiin kaltoin, kirposi kyyneleet allekirjoittaneen silmäkulmiin. Olenko ainoa joka ei elokuvissa kestä jos eläimiä kuolee tai niille tehdään pahaa? "Hitot siitä jos noita sotilaita kuolee mutta noi hevoset!"

Elokuvan pahista esitti Christoph Waltz. Ilkeä, häijy ja todella lyötävän oloinen paskiainen. Yksi niistä näyttelijöistä jotka esittävät aina pahista. Yksi niistä jotka pistävät aina miettimään että ovatko he ihmisinä oikeassakin elämässä niin pahoja kuin rooleissaan. Roolisuoritus oli kovin samanlainen kuin Inglorious Basterdsissa, aikakausikin sopi suunnilleen kohdilleen, vain saappaat ja pussihousuinen univormu puuttuivat. Kyllä siinä luonteen paskuudessa voi olla jotain perää...

Kokonaisuudessaan siis ihan kiva elokuva, mukaanlukien yksi kappale laimeimpia rakastelukohtauksia ikinä. Mahtoikohan johtua siitä että Reese Witherspoonia ällötti tehdä kohtaus Pattinsonin kanssa koska pojalla "oli flunssa".... Puheet Pattinsonin näyttelijätaidoista syrjään heittäen: Ei ketään voi ällöttää seksikohtauksen teko hänen kanssaan! Kerrassaan pöyristyttävää! Olisi puumana vain kiherrellyt onnesta mokoma. 

Nyt voisin ottaa katselmukseen Pattinsonin roolin Salvador Dalina elokuvassa Little Ashes. Antaa vielä mahdollisuuden niille näyttelijän taidoille. IMDB:n kuvien perusteella roolin vakavasti ottaminen on vaakalaudalla heti alkuunsa: Dalin viikset ja Robert Pattinsonin naama... I have no words.

Pohdintoja siitä suuresta siirappisesta.

Arkipäiväinen jutustelu ystävän kanssa johti tänään pohdintaan parisuhteesta. Keskustelu sivusi omien vanhempienne avioliittoja ja sitä mikä teki ja edelleen tekee niistä vuosikymmeniä kestäviä. Miten meidän vanhempamme tapasivat ollessaan saman ikäisiä kuin me nyt, ja kuinka siitä jo parin vuoden jälkeen tanssittiin häitä. Siirryimme keskustelussa edelleen muka syvällisemmille tasoille ja aloimme miettiä miten rakkaus muuttaa muotoaan. Millaista se on kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen? Entä millä tasolla se on kun ja jos tanssitaan kultahäitä? Voiko silloin sitä kahden ihmisen välistä suhdetta kentän reunalta seuraava tietää ollaanko suhteessa onnellisia? Entä onko sellaista asiaa edes sopivaa pohtia? Mitä se sellainen satujen palava rakkaus edes on!

Molempien, minun ja ystäväni, mieliin pulpahti luonnollisesti ajatus siitä että kiirehän tässä jo alkaa tulla. Kohta me olemme yksiä niistä, jotka ovat ikuisia ystävien häissä sinkkupöydän äärellä istuvia vanhoja piikoja joista puhutaan tyyliin "No toi Lotta on tollanen ikisinkku!" tai"Toi meidän Lotta se vaan kreisibailaa!"

Mitenköhän sellainen oikea ja toimiva parisuhde sitten on löydettävissä kun takana ei ole edes yhtään väärää tai sellaista joka ei toimi, ei siis parisuhteita lainkaan. Vaikka ollaan jo tässä iässä! Toki ajatkin ovat muuttuneet. Nykyään ajatusmaailmalta vaaditaan enemmän, niin yksilöltä suorittajana kuin kumppaniltakin. Vaaditaan täydellisyyttä. Ajatellaan että kun on tähänkin asti yksin oltu niin miksi nyt sitten kelpuuttaa joku joka ei täytä jokaista ruutua pitkältä vaatimusten listalta. 

Mutta ei meitäkään, jotka ovat niin sanotusti "sinkkuilleet" (Onpa muuten aivan hirveä sana) koko elämämme, päästetä helpolla edes kaveriemme silmissä. Muistan edelleen kuin eilisen kun kuulin lauseen "Mut tuskin siitä teidän jutusta ois tullu mitään, koska **** on sellanen parisuhdeihminen ja sä se meidän bilettäjä". Mistä sitä tietää vaikka olisin kuinka pirun hyvä parisuhdeihminen, kun ei ole koskaan sellaista mahdollisuutta suotu kohdalle. 

Ehkä hetket ovat käsillä, jolloin on aika vetää listalta yli muuta turha kohta, avata silmät ja antaa muutama virhe anteeksi. Sillä god knows, eihän tässä itsekään täydellisiä olla, 'päinvastoin. Sillä jos nyt ei oteta tilaisuuksista vaari, oteta hyppyjä tuntemattomaan ja levitetä kaikkia kortteja pöydälle, voi peli olla pian menetetty. Sitten huomataankin kolmenkymmenen vuoden kuluttua miten istutaan yksin sunnuntai-iltana sohvalla katsoen Unelmien poikamiehen seitsemättäkymmenettä tuotantokautta. Tai no ei ihan yksin: Seurana noin viisitoista kissaa ja hiuksissa pinttynyt kissanpissan tuoksu. Silloin sitä miesystävää on turha vikitellä edes kesäisiltä bussipysäkeiltä tai Alkon jonosta.

Kaikki kuvat http://weheartit.com

"Hei mitä tehään?" "No leikitääks barbeilla?"

Olin pienenä hyvin poikatyttömäinen tiettyyn ikään asti. Isoveli oli idoli, jonka jokaista liikettä piti matkia, jonka vanhaa Turtles-autoa ja loppuuntaisteltuja figuureja käytettiin omiin leikkeihin isoveljen siirtyessä isojen poikien harrastuksiin (Lue: Saadessaan joululahjaksi Nintendo kasibittisen ja telkkarin) ja jonka mukaan piti päästä kun hän lähti kavereidensa kanssa pulkkamäkeen tai luistelemaan. Äidin tarinoiden mukaan yritin luonnollisesti myös pissata muutamaan otteeseen kuin poika, reteesti seisovalteen. Kun äiti väsyneenä siivoili pikku-Lotan pissaa vessan lattialta ja yritti vakuuttaa etteivät tytöt voi pissata seisovaltaan koska tytöillä ei ole pippeleitä, tyrmäsi pellavapäinen pikkutyttö äidin tokaisemalla että "Kyllähän niitä pippeleitä voi kaupasta ostaa!" En tiedä tarkalleen missä vaiheessa tajusin ettei vähittäiskauppa toimi aivan noin, taivuin tytön rooliin ja sukupuolisidonnaiset leikit alkoivat kiinnostaa, joiden mukana edellämainittu Turtles-autokin muuntautui barbien kulkuneuvoksi.

Iän karttuessa jäi auto leikeistä pois ja barbitkin alkoivat leikeissä elää "oikeaa aikuisten elämää": arkea ja juhlia, riitoja ja vauvantekohommia. Luonnollisesti lapsi elää itseään kiinnostavia ilmiöitä leikin kautta, kunnes kasvaa vähän lisää ja alkaa elämään niitä oikeassa elämässään.

Mariel Clayton ei halua että ihmiset aikuisinakaan unohtavat näiden ulkonäöltään yhteiskunnan normit täyttävien nukkien ja niillä leikittyjen leikkien vaikutusta lapsen kasvuun.

 Kanadalainen itseoppinut valokuvaaja työskenteli matkailuvalokuvaajana, kunnes törmäsi Japanilaisessa pikkuliikkeessä pienoismalleista luotuihin maailmoihin. Hän keksi alkaa tehdä kantaaottavaa taidetta barbinukeilla ja tutkia niiden yhteiskunnallista vaikutusta mustan huumorin avulla. Tämä kaikki kumposi hänen vihastaan näitä Mattelin luomia, ihannenaista stereotypioivia nukkeja kohtaan.

 

Tästä tulee ehdottomasti mieleen Real Housewives.

Party up!

 Rajuja, härskejä, eikä todellakaan mitään pikkutyttöjen taidetta. Omasta mielestäni aivan mahtavia! Henkilökohtaisena suosikkina allaoleva. Montako kertaa itsekin sitä pikkutyttönä mietti koko perheen voimalla saunassa istuneena että "Miksei Kenillä ole kikkeliä?" (Tässä postauksessa on muuten laittoman paljon miehen vehkeisiin viittaavia pikkusöpöjä sanoja...)

Itse en omaa ajatusmaailmaani niin feministiseksi luokittele kuin Clayton, mutta näillä kuvilla mielestäni osutaan juuri sinne oikeaan arkaan paikkaan. Hänen kotisivuillaan on myös muutamia visuaalisesti erityisen kauniita valokuvia, joiden pohjalla ei ensimmäisenä ole kantaaottavuus. Kertakaikkiaan taitava nainen!

Oma maailmani ei järky, isoveli on edelleen idoli ja omia barbileikkejä voisin mieluusti muistella katsoessani jotain hänen ottamaansa valokuvaa olohuoneeni seinällä.

Ps. Sana "nukke" on pirun vaikea taivuttaa!

Kuvat: Mariel Clayton

or you don't!

dear 16-year-old you.

word, brotha!

Suklainen Karl!

Karl Lagerfeld toteutti varmasti jokaisen suklaasyöpön unelman suunnittelemalla hotellihuoneen pelkästään suklaasta. Kyse oli jonkinlaisesta markkinointidiilistä Magnum-jäätelöjätin kanssa, ja huoneen toteuttamiseen meni 10 000 kiloa belgialaista suklaata. Pariisilaisen hotellin huone kutkuttaa ainakin omia suklaahimonystyröitä...

Huvittavinta tässä on jälleen se, että jopa Karl itse on niin tiukka linjoistaan ettei syö suklaata vaikka sitä oletettavasti rakastaa. En tiedä kuinka moni olisi moiseen temppuun pystynyt ilman että lipaisee vaivihkaa nojatuolin kulmaa, imeskelee päiväpeiton reunaa tai napsii mallin suklaisia hiuksia parempiin suihin.

Suklaahahmon hiuskuontalo muistuttaa epäilyttåvästi Jersey Shoren geelillä kovetettua tukkaa malliin Pauly D. (kuva: wwd.com)

Mitä seuraavaksi? Vaatemallisto vanukkaasta? Kylpyhuone kurkkupastilleista? Vai kenties astiasto aspartaamista?

Vappudisko!

Ala-asteella vappua juhlittiin ainakin omassa koulussani päivädiskolla. Sai pukeutua hassuun asuun, juoda mehua ja syödä munkkeja niin että napa paukkui samalla kun tanssi kovien bändien, kuten Spice Girlsin tai Backstreet Boysin ykköshittien tahtiin. Vappu oli iloinen ja odotettu juhla. Silloin ei tarvinnut istua matikan tai ympän tunneilla, vaan tulla kouluun muutamaksi hauskaksi tunniksi, jotka sai viettää pimennysverhoilla hämärretyssä ja värivalojen valaisemassa jumppasalissa.

Nykyään ovat vaput ja diskot niin erilaisia. Mitä tästä vapusta jäi käteen? No viimeöinen liskojen juhlapäiväspesiaali: vappudisko.

Kylmää hiki tarrasi lakanat ihoon kiinni kun taistelin kouristellen painajaisunen pahista vastaan. Kyseessä oli kouluampuja, joka tuli persoonallisuuspsykologian kurssin tenttiin (kuinka sopivaa?) ja alkoi mielipuolisesti lahtaamaan ihmisiä. Minulla oli onneksi unessa erilainen kohtalo kuin usealla muulla tenttijällä. Jouduin kouluampujan parturivimman kohteeksi, kun hän aseella uhaten kyni hiukseni malliin keskitysleiri. Ei auttanut muu kuin antaa periksi, sillä vaikka kuinka hysteerisenä hiusteni kohtaloa itkinkin, en ollut valmis kuolemaan niiden puolesta (kutsukaa minua pinnalliseksi!). Oudon käänteen uneen toi kouluampujan treffikutsu, jonka hän pakolla pisti minut lukemaan kännykästään. Muistan romanttisen kutsun sana sanalta... "Lähde kanssani syömään Anglican (= pääaineeni ainejärjestö) hyväksymää taco-salaattia, 7,50e" Unimaailmassa kutsussa ei ollut mitään omituista, ja pahis pääsikin tilanteesta kuin koira veräjästä, vain minä jouduin hänen kanssaan treffeille.

Tai no jouduin ja jouduin. Kouluampuja oli aluksi hikinen 16-vuotias nörttipoika, mutta jotenkin unen edetessä muuttui sarjan Misfits kiusallisen hyvännäköiseksi Simoniksi.

 

 Buhuu, voi minua raukkaa! Harmillista oli, että unesta herättyäni en kokenut minkäänlaista onnellisuuden tunnetta siitä, että olin saanut nauttia taco-salaattia Iwan Rheonin kanssa vaan panikoin kouluammuntaa. 

Ehkä jos tänä iltana mietin nukkumaan mennessäni Iwania, uni jatkuu siitä mihin se jäi? Miinus liskot.

Vaara Clothing - uimapukumallisto 2011

Hyvä ystäväni Martina sai vihdoin kuvattua brändinsä uimapukumalliston. Tässä pieni kurkkaus näihin ihaniin tuotoksiin.

Jos joku innostui todella, uimapukuja saa tilattua täältä.


Kuvat: Chiara Esposito.